sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Perus dagen efter –sunnuntai

Jostain syystä tunnen aina bilettämisen jälkeisenä päivänä suurta tarvetta puuhastella kaikenlaista. En malta jäädä sänkyyn makaamaan vaikka päätä särkisi ja huonovointisuus ja voimattomuus sitä vaatisi. Ehkä tunnen niin valtavaa ahdistusta siitä, etten kykene mihinkään älylliseen puuhaan, että minun on pakko tehdä jotain muuta ns. järkevää ikäänkuin kompensoidakseni tätä "menetettyä päivää". Tänäänkin olen taas saanut koko päivän hukutettua erilaisiin kotitöihin sun muihin. Lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen on mukavaa pestä pyykkiä ja tiskata astioita. Tämän lisäksi olin suunnitellut leipovani jotain hauskaa illaksi, mutta avatessani jauhokaapin, sain aikaan pienen katastrofin kun grahamjauhot levisivät pitkin kaappia ja lattiaa. (Pussi oli siis haljennut, minähän en tehnyt mitään, en tietenkään!) Joka tapauksessa siinä samalla totesin, että jauhojen pitäminen hauraissa pusseissa on suunnilleen yhtä tyhmää kuin lasiesineiden säilyttäminen lavuaarin reunalla. Lisäksi huomasimme, että noin kymmenestä jauhopussistamme vain pari kolme olivat enää päivämääräkelvollisia. Suurin osa oli vanhentunut (älkää säikähtäkö) joskus siinä vuosien 2005-2011 välillä. Tämä johtuu vain ja vain ainoastaan siitä, että 1) meillä leivotaan todella vähän ja todella harvoin ja 2) että isäni vihaa ruuan heittämistä pois, siis senkin mikä on ohittanut parasta ennen –päiväyksensä vuonna 2005.

Tiedän, ettei jauhot varmaan miksikään mene, jos ne eivät kostu ja jos niitä säilytetään hygienisesti. Mutta makuun ja koostumukseen tuo vanhentunut aines voi mielestäni kyllä vaikuttaa. Ryhdyin siis suureen jauhoinventaarioon alkaen siitä, että kilokaupalla jauhoja päätyi suoraan roskikseen (niin ja yritin säästää isää ajamalla hänet pois keittiöstä tämän toimenpiteen ajaksi). Kun olin lapsi, meillä säilytettiin jauhoja lasipurkeissa. Jossain vaiheessa tapahtui jotakin ja lasipurkit katosivat mystisesti kaappien perälle ja hylly täyttyi haparista pussukoista. Nyt sovimmekin, että lasipurkit palaavat jäädäkseen. Homma jatkui siis purkkien tiskaamisella ja huolellisella kuivaamisella, minkä jälkeen halusin tuunata omaperäisemmät etiketit kuin pelkät tarralaput purkkien kylkeen. Seuraavaksi etiketit kiinni ja eikun jauhot pöllyämään pitkin keittiötä epätoivoisessa yrityksessä saada kaikki osumaan lasipurkin sisään. Lopputulokseen olin kuitenkin ihan tyytyväinen, purkit näyttävät nyt tältä:







Nyt sitten kelpaakin leipoa! Iltaohjelmassani olikin siis juustovoisarvien leipomista ja tällaisia niistä lopulta tuli:





Nam, mitä herkkua!

Jospa sitä nyt, koko päivän puuhastelun jälkeen malttaisi hetken aikaa relata ennen muutaman tunnin päästä koittavaa uutta arkiviikkoa.

Tapaus viikonloppu

Koko pitkän viikon jaksoin tsempata lukemisen kanssa kun tiesin, että perjantai-iltana odottaisi jotain todella ihanaa. Kirjastohengauksen päätteeksi (tuntui taas, ettei mistään tullut mitään enkä pystynyt keskittymään) lähdin Tuulia vastaan asemalle. Liian pitkän tauon jälkeen nähtiin taas rauhassa ja saatiin viettää kunnon laatuaikaa yhdessä. Menimmekin siitä heti syömään yhteen lempiravintolaani Tampereella, Katmandu:hun. Yleensä paikka on aika autio ehkä syrjäisestä sijainnistaan johtuen, mutta perjantaina se oli kyllä ihan täynnä! Nautiskelimme siinä kaikessa rauhassa ihanista mauista ja juttelimme tietysti kaikesta maan ja taivaan väliltä. Syötyämme raahasimme täydet vatsamme hyytävän talviseen iltaan. Pujahdimme kahvila Valon lämpöön istumaan ja jatkoimme rupattelua siellä. Harmi kyllä, Valo menee perjantaisin jo kymmeneltä kiinni, ja "jouduimme" jatkamaan vielä matkaamme seuraavaan ja viimeiseen etappiin, Ravintola Artturiin. 


Nautin taas kyllä joka hetkestä Tuulin seurassa, ja tuntui aivan hirveältä sanoa heipat taas vähäksi aikaa. Onneksi junat on keksitty ja puhelimet pelaa (jos osaisimme vaan vastata niihin toisen soittaessa).




Lauantaina ohjelmassa oli äiti-tytär –laatuaikaa, jota olin odottanut myös pitkin viikkoa. Aamupalan jälkeen hyppäsimme autoon ja huristelimme monen vuoden tauon jälkeen Ideaparkiin. Vietimme todella mukavan päivän shoppailun merkeissä ja mikä parasta, saimme olla ihan kahdestaan, rauhassa kaikilta ulkopuolelta tulevilta paineilta ja huolilta. Edelliset viikot ovat olleet meille molemmille aika raskaita, joten uskon pienen irtioton olleen täysin paikallaan.

Viihdyimme ostoksilla koko päivän ja kotona olimmekin vasta joskus viiden jälkeen. Sitten vaan äkkiä kahvit ja teet nassuun ja taas mentiin: lähdin vielä illalla juhlimaan Ellan synttäreitä ja pitkä päivä sai jatkokseen pitkän yön kun saavuin kotiin vasta neljän aikaan. 


Takana on siis hyvin tapahtumarikas viikonloppu, taas kerran. Vaikka ohjelma on ollut todella mieluista ja rentouttavaakin, tuntuu tavallaan todella vaikealta orientoitua taas seuraavaan työviikkoon. Ahdistaa kaivaa huomenna kirjat esille ja kohdata taas se viime viikkojen suurin kysymys: mitä sitä oikein lukisi/tekisi? Onneksi huomisellekin on sentään jotain mukavaa, nimittäin laulutunti. Pienetkin irrottautumiset helpottavat kummasti oloa, vaikka toisaalta kyllä tunnen niistä lähes aina myös syyllisyyttä. Mutta ei tässä oikein muu auta kuin mennä rohkeasti kohti uutta viikkoa ja nautiskella vielä tänään vapaudesta parhaan mukaan. Pidetään peukkuja, että ensi viikko olisi lukemisen osalta parempi kuin tämä edellinen.

Mukavaa sunnuntaita ja energistä tulevaa viikkoa!

P.S. Tämä oli sadas postaukseni, ja sen kunniaksi olen tehnyt blogiin pientä pintaremonttia. Lisäksi suunnitelmassa on ehkä joitakin teemapostauksia. Kaikki palaute, ideat ja toiveet ovat edelleen tervetulleita!

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Eight and a half hours of...

Töitä. Pitkästä aikaa vietin lauantaipäiväni kassan takana. Ja täytyy sanoa, että kyllä ihminen osaakin olla hassu: heräsin viime yönäkin jännittämään tulevaa työpäivää. Olin jo etukäteen päättänyt, että kaikki menee kuitenkin pieleen, en muista enää miten kassaa käytetään tai miten asiakkaille puhutaan, kaikki työkaverit suunnilleen mulkoilevat mua ja saan vielä päälle vatsataudin kesken työpäivän. Todellisuus oli tietysti aikalailla toinen. Ensinnäkin kaikki käytännön asiat sujuivat ilman mitään suurempia ongelmia ja muistin ihan hyvin kassakoneen toiminnotkin. Asiakkaat olivat enimmäkseen mukavia työkavereista puhumattakaan: kaikki kyselivät luku-urakkani edistymisestä ja moni tuli sanomaan että on tosi kiva nähdä mua pitkästä aikaa. Tuntui niin hyvältä huomata, että töihinpaluuni on noteerattu ja että sitä ei pidetä ainakaan ihan täydellisenä katastrofina. Kiitos kaikki, musta oli aivan ihanaa nähdä teitä! 

Mutta se pelko, se on aivan järkyttävä. Olen ihan uskomaton stressaaja ja jännittäjä. Lamaannun ihan täysin kun jotain uutta tai erilaista on tapahtumassa. En pysty nauttimaan elämästä tai olostani vaan ajatukseni pyörivät jatkuvasti tulevassa. Se on ihan tyhmää, mutta pelkään vaan niin hirveästi epäonnistumista. En kestä sitä, että joku on minuun pettynyt puhumattakaan siitä että itse saan olla omaan toimintaani tyytymätön. Ja taas toisaalta, äitini huomautti mulle eilen, että tämä kaikki johtuu vain siitä, että mulla on aivan kohtuuttomat odotukset itseäni kohtaan. Eihän kukaan ole täydellinen, eihän? Ja kai kaikki tekevät virheitäkin?

Ja oikeastaan tämä sama ajattelumalli pätee myös pääsykokeisiin. Olen nyt viimeisten viikkojen aikana huomannut, että keskittymiseni on ollut tosi huonoa. En vain kertakaikkiaan saa keskitettyä ajatuksiani selkeästi siihen, mitä olen tekemässä. Tai oikeastaan suurin ongelma taitaa olla se, etten oikein tiedä mitä olisi viisainta tehdä tässä vaiheessa. Oon jo laskenut niin paljon kaikenlaista, että nyt kun lasken tehtäviä uudestaan, alankin mokailla ihan perusasioissa. Ja se jos mikä saa mut paniikin valtaan! Ihan kamalaa, mihin mun kaikki taidot on valuneet? Apua, enhän mä pääse ikinä sisään tätä menoa...

Tämä erilainen viikonloppu tuli siis sillätavalla tilaukseen, että nyt ei ainakaan ole mahdollisuutta pohtia, että pitäisi olla lukemassa kun ei kerran sitä vapaa-aikaa mitenkään liikaa ole. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla Helsinkiin ihanan kummityttöni 1-vuotissynttäreille, joten sunnuntaikin kuluu ihan muissa merkeissä kuin lukemista stressaten. Sen sijaan maanantaina on jo pakko tarttua uudestaan laskimeen, tiedän itsestäni etten pysty sallimaan yhtään tämän pidempää taukoa. Ei nyt, kun kyseessä on todella haaveilemani opiskelupaikka. Hiukan tosin pelottaa, miten väsynyt olen maanantaiaamuna koko tämän härdellin jälkeen.

Tänä iltana aion sentään nauttia lasin viiniä ja vain olla, ja kääriytyä sitten hyvissä ajoin peiton alle. Mukavaa viikonloppua!

torstai 20. helmikuuta 2014

Kilpailua, kilpailua

Hups, huomasin että edellisestä postauksesta on lähes kuukausi aikaa. Ei ollut tarkoitus pitää näin massiivista hiljaiseloa, mutta tottapuhuen olen ollut aika hienosti aikataulutettu sekä stressillä kyllästetty viime aikoina. Lisäksi nyt tuntuu hirveän vaikealta keksiä mitään järkevää kirjoitettavaa. Olen pohtinut niin paljon kaikkea henkilökohtaista, että kaikki vähänkään yleismaailmalliset asiat ovat jääneet taka-alalle. No, oli miten oli, nyt tuli sellainen tunne, että on pakko päästä vähän purkamaan ajatuksia yhdestä tällä hetkellä hyvin ajankohtaisesta teemasta: kilpailusta.

Olen aloittanut valmennuskurssin taas ja todennut jälleen, että harva asia tähänastisessa elämässäni olisi ollut yhtä kilpailuhenkistä kuin taistelu yhdestä havitelluimmista opiskelupaikoista. Ilmapiiri kurssillamme on todella hyvä ja kannustava, siinä ei ole mitään valittamista. Silti on vain kohdattava ja hyväksyttävä se tosiasia, että niin paljon kuin tsemppaammekin toisiamme, olemme kuitenkin toinen toistemme pahimpia kilpakumppaneita. Tilastot (osuvasti tässä tapauksessa) puhuvat nimittäin puolestaan: 3% hakijoista siunataan heinäkuussa opiskelupaikalla.


Pahinta on tajuta kilpailevansa. Kun mietin kaikkia mukavia ihmisiä kurssillamme, sisälläni todella kouraisee. On ihan epäinhimillistä luovia tietänsä kyynärpäätaktiikalla kohti tieteenalaa, joka keskittyy nimenomaan ihmisten hyvinvointiin ja lähimmäisestä välittämiseen. No onneksi asia ei ihan näin mustavalkoinen sentään ole. Pahin kilpailijanihan nimittäin olen minä itse. Onko se sitten sen parempi vaihtoehto, sitä voi kyllä miettiä. Omalla kohdallani tämä itseäni vastaan kilpaileminen tarkoittaa tietenkin positiiviselta kannalta itseni piiskaamista kohti parempaa suoritusta. Kääntöpuoli on kuitenkin se, että huomaan helposti ajattelevani tämän yhden pääsykokeen mittaavan koko ihmisarvoni. Tuntuu, että jos nyt taas tänä vuonna jään opiskelupaikkaa vaille, olen aivan totaalisen epäonnistunut ihminen ja tietenkin aivan vääränlainen persoona koko alalle. Todellisuudessa ymmärrän tietenkin, ettei asia niin ole, eikä tuo koe edes mitenkään mittaa omaa soveltuvuuttani itse ammattiin.

Nyt kun olen näitä ammatinvalinta-asioita päässäni pyöritellyt oikein olan takaa, pohdittavakseni on myös tullut minua ympäröivien ihmisten odotukset. Viimeisten viikkojen aikana olen kuullut kyllästymiseen asti kysymyksen: "onko isäsi lääkäri?". Koko ikäni olen ollut ylpeä vanhempieni ammatista, olen ihaillut heitä aina suuresti ja kuullut mielelläni heidän työstään. Ehkä olen tavallaan toivonut voivani olla sillä tavoin osa tuota kiehtovaa maailmaa. Muistan, että jo pienenä tunsin hienoista painetta siitä, että minustakin tulisi isona lääkäri. Omat vanhempani eivät ole koskaan minua siihen valintaan ohjanneet tai painostaneet, mutta tietyllä tapaa jo se, että varsinkin isä on alallaan niin tunnettu ja arvostettu, on herättänyt monessa suoran olettamuksen siitä, että minustakin vielä joskus tulee lääkäri.


Mitä sitten tapahtuisi, jos olisinkin päättänyt hakea lääkikseen? No siitähän se kilpailu vasta olisikin syntynyt! En voisi mitenkään koskaan saavuttaa yhtä vankkaa ja arvokasta uraa kuin oma isäni, ja siksi kokisin jatkuvasti olevani huono ja tuottavani pettymyksen niin muille kuin itsellenikin. Psykologian saralla voin osoittaa olevani hyvä ilman mitään ennakko-odotuksia. Jo nyt tuntuu ihanalta kertoa vanhemmilleni intoa puhkuen, kuinka olen saanut jonkin testauksen tehtyä ja miksi se menee niinkuin menee. Tässä asiassa voin olla kerrankin se, joka osaa ja tietää. Tämä on jotain aivan minun omaa. Mutta se kilpailu. Se on siellä kuitenkin, olin sitten lääkäri tai psykologi. Ehkä sen kanssa täytyy vain oppia elämään ja yrittää nähdä se voimavarana.


tiistai 21. tammikuuta 2014

Jäätävää





Ulkona on hyytävän kylmä. Minä kääriydyn sisällä huppariin ja pidän tiukasti villasukat jalassa. Kirpeä ilma houkuttelee kauneudellaan ulos, mutta minä en siedä kylmää. Luulen, että olen syntynyt väärään maahan; kerrospukeutuminen on yksi niistä asioista, joita vihaan eniten. Mutta taas, miten nuo koivun oksiin tiivistyneet pisarat voivatkin näyttää niin kauniilta? Ja kuinka kuura muodostaa jään pinnalle niin yksilöllisiä kukkia, jääpuutarhan? Mitä, jos saisinkin yhden niistä kiinni? Tarttuisin sormillani kiteisiin ja pitelisin kämmenellä hellästi. Ehkä ne veisivät sulaessaan myös minun palelevan sieluni.




Kuvat on otettu lauantaiselta retkeltä Rauhaniemen rannassa, kun palelin parinkymmenen asteen pakkasessa kameroineni jääpuutarhassa.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Odotettavissa...

Pian se alkaa taas. Nimittäin tämä:


Junassa kohti Turkua ja Tukholman laivaa. Artikkelit lähtivät mukaan.

Tukholman satama. Odotusaika piti käyttää hyödyllisesti, eli siis mahdottomaa termistöä sisältävää artikkelia tankatessa.


Kaavakokoelmani. Tämä oli jonkun toisen idea, mutta aion käyttää sitä silti taas tänä vuonna.




Helsinki. Sunnuntai-aamun opiskelut. Muistan, että kyseinen vanha pääsykoetehtävä oli aivan järkyttävä, enkä tainnut ymmärtää sitä ihan täysin koskaan. No, uusi yritys tänä vuonna!

Kuvat puhukoot puolestaan. Kevääni tulee olemaan jälleen kerran tätä, loputonta lukemista ja laskemista. Olen jo saanut hankittua itselleni pienen paniikin tajuttuani, että nyt todella ollaan jo vuoden 2014 puolella ja aikaa pääsykokeisiin on enää vajaa puoli vuotta! Tahdon enemmän kuin mitään onnistua pääsykokeessa tänä vuonna. Haluan osata tilastomatematiikan riittävän hyvin sekä opiskella uudet artikkelit huolellisesti. Asettamani tavoite ei ole helpoimmasta päästä saavuttaa, tiedän sen jo kokemuksesta. Pelkäänkin nyt, että olen jo menettänyt mahdollisuuteni päästä tänäkään vuonna sisään. Mitä, jos en jaksakaan opiskella tarpeeksi? Entä jos olisikin pitänyt alkaa jo lukea? Toistaiseksi on kuitenkin ollut yhtä tyhjän kanssa edes ajatella lukemisurakan aloittamista. Töiden jälkeen olo on nimittäin niin uupunut, ettei opiskelusta tulisi yhtään mitään. Onneksi sain työnantajani kanssa sovittua, että loppiaisviikon jälkeen vähennän reilusti vuorojani koko kevääksi. Teen vain joitakin viikonloppuvuoroja, jotta saan kunnollisen lukurauhan. Että sellaista on odotettavissa tämän vuoden alkupuoliskolle. Hassua, kuinka olin taas ajatellut, että aikaa olisi paljon enemmän. Ajattelin, että ehtisin pitää jonkun pienen hengähdystauonkin ennen lukurupeamaa, mutta se on kyllä lähes turha toivo. Olen niin hermostunut lukemisen aloittamisesta, sen määrästä ja haastavuudesta, että unensaantikin on tuntunut vähän hankalalta. Minua harmittaa myös se, että koko syksyn ajan olen ollut niin kiireinen ja stressaantunut töistä, että ystävien ja kavereiden näkeminen on jäänyt aivan häpeällisen vähälle. Ja nyt kun työt vähenevät, edessä oleva uusi haaste rajoittaa ehkä jopa enemmänkin sosiaalista elämääni. Täytynee siis järjestää joku viikko, jolloin tavata kaikkia niitä ihmisiä, jotka olen "viisveisannut".

Sellaista mietin tänään. Ja sen sijaan, että olisin tarttunut oppikirjaan, tulin purkamaan väsymystäni ja ahdistustani tänne.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Käännekohdassa

Eilen vietin vähän erilaista vuodenvaihdetta. Minut oli kutsuttu varmaan kolmelle mökille juhlimaan uutta vuotta, mutta koska olin töissä kuuteen asti ja tiedossa oli vain tämä yksi vapaapäivä ennen loppuviikon työrupeamaa, päädyin jäämään kotiin vanhempieni kanssa. Olin vähän pahalla mielellä kun en päässyt viettämään iltaa ystävieni kanssa, mutta totesin ettei aina voi voittaa. Sitäpaitsi olin kyllä sen verran väsynyt pitkästä työpäivästä, että saunominen, seisova pöytä, elokuva sekä muutama minibiljardi tuntui ihan tarpeeksi houkuttelevalta vaihtoehdolta ulkona keikkumiselle. Vuosi vaihtui siis osaltani hyvin rauhallisissa merkeissä, joskaan ei ehkä kaikista huolettomimmissa: viime aikoina olen käyttänyt paljon vapaa-aikaani erilaisten tärkeiden asioiden pohdiskeluun eikä vuodenvaihde tehnyt tähän poikkeusta, päinvastoin.

Minusta tuntuu, että elän tällä hetkellä tietynlaista transitiovaihetta. En ole enää lapsi, mutta en kyllä tunne pahemmin olevani aikuinenkaan. Olen ollut ahdistunut ajan kulumisesta, enkä tahtoisi kohdata sitä faktaa, että täytän tänä vuonna 21. Minun ikäiseni ihmiset alkavat jo vähitellen perustaa perheitä ja luoda ihan omaa elämää. Itse en voisi kuvitellakaan esimerkiksi tulevani äidiksi vielä pitkään aikaan. Pelkään, että mahdollisuuteni omaan perheeseen ovat jo luetut, vaikka järjellä ymmärränkin että elämää on vielä paljon edessäpäinkin. Silti poden nyt jonkinlaista elämänkriisiä, enkä oikein osaa suhtautua oikealla tavalla tämänhetkiseen tilanteeseeni. Olen lukenut viimeaikoina pari ajatuksia herättävää kirjaa, joista viimeisin Olemisen sietämätön keveys oli minulle jollain tapaa hyvin silmiä avaava kokemus. Jäin miettimään kirjassa esillä olleita teemoja ja olen pohtinut, miten ne linkittyvät omaan elämääni. Itsenäisyys ja kehollisuus olivat minulle tärkeitä teemoja, ja niitä käsiteltiin kirjassa mielestäni todella hyvin. Sain lukiessani hienoista rauhaa ja helpotusta siitä, että joku muukin saattaa kamppailla samojen vaikeiden kysymysten äärellä.

Yksi tärkeä aihelma pohdinnoissani on ollut menneisyys, muistot ja se, miten taustamme vaikuttaa meihin aikuisinakin. Olen kiinnittänyt erinäisistä syistä tavallista enemmän huomiota vanhempieni tapaan reagoida. Olen huomannut, että samat toimintatavat toistuvat herkästi erilaisissa tilanteissa, vaikka niissä olisikin vain jokin yhteinen tekijä. Olen miettinyt, mitkä asiat omassa menneisyydessäni ovat muokanneet minusta juuri tällaisen. Mitkä tapahtumat ovat saaneet minut pelkäämään niitä asioita, mitä nyt tunnun pelkäävän aivan hurjan paljon? Entä mitkä ovat niitä asioita, jotka ovat tehneet minusta tyytymättömän? Missä olen kokenut pettymyksiä ja miten se näkyy minussa nyt? Olen todennut kerta toisensa jälkeen, että juuri tällaiset asiat tekevät minusta minut, ja niiden kohtaaminen ja myöntäminen ovat tärkeitä askeleita kohti oman itseni ymmärtämistä.

Ei se silti helppoa ole. Olen valvonut sängyssä miettien, minkälaisen vanhuuden haluan itselleni luoda. Olen tullut todella surulliseksi ja toivottomaksi, sillä pelkään edessäni olevan juuri sellainen tulevaisuus, jota en missään tapauksessa halua. Olen miettinyt, miltä tuntuu kun keho ei enää tottele, kun jalat eivät kanna tai pää ei toimi totutulla tavalla. Me kaikki vanhenemme joskus, ja sen myöntäminen on raastavaa. Toivoisin, että osaisin elää oman elämäni niin hyvin, ettei minun tarvitsisi vanhoilla päivilläni murehtia. Toivoisin myös, että saisin elää arvokkaan vanhuuden ja että tukenani olisi perhettä ja rakkaita ystäviä. En halua jäädä yksin.

Uskon, että jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Teemme jatkuvasti valintoja, jotka ohjaavat kulkuamme. On kuitenkin myös paljon asioita, joille emme voi mitään. Monesti tuntuu, että juuri näiden asioiden hyväksyminen on kaikista vaikeinta. Jos päätämme itse olla toimimatta jollakin tavalla itsemme tai läheistemme hyväksi, on se oma valintamme. Elämässä väistämättömät yllättävät käänteet sekä vastoinkäymiset taas ovat päätösvaltamme ulottumattomissa ja tuottavat meille epävarmuudentunnetta. Olisi hienoa pystyä käsittelemään nuo hankalat asiat niin, ettei niistä koituisi kohtuutonta kärsimystä. Toisaalta olisi myös upeaa oppia arvostamaan omaa elämäänsä niin, että päättäisi toimia niiden asioiden eteen, joille voi itse vaikuttaa. Asioiden ylitsepursuava pohtiminen ja analysoiminen voi toki olla myös hajottavaa. Silti uskon, että oman elämän säännöllisellä tutkiskelulla on myös oma merkityksensä. Jos en koskaan pysähtyisi katsomaan taakseni, kuinka voisin ikinä löytää oman itseni ja paikkani maailmassa?


Kävelen äidin kanssa tutulla metsäpolulla. Mieleeni tulvii muistoja lapsuudestani, kun teimme koko perheen voimin kävelyretkiä metsässä ja tunsin olevani niin turvassa. En jaksanut silloin kävellä pitkään ja valitin jatkuvasti. "Äiti, koska ollaan kotona?" oli kysymys, joka toistui noin viiden minuutin välein.

Kaupan kassalla istuessani ohitseni lipuu kettukarkkipussi. Palaan välittömästi lapsuuteeni, loputtomiin lauantai-iltoihin, jolloin sain karkkipäivän kunniaksi syödä noita marmeladeja napani täyteen. Kettukarkeissa parasta oli niiden nimi (oikeasti siis pihlajanmarjamakeiset tms.) sekä käärepaperi.

Kuulen radiosta tutun kappaleen. Tunnen oloni rauhalliseksi, sillä musiikki vie minut kauas menneisyyteen. Tätä kappaletta äitini ja siskoni lauloivat minulle nukuttaessaan minua.


Tämä teksti oli minulle todella henkilökohtainen, enkä tiedä voiko siitä kukaan saada oikein mitään järkevää irti. Tuntui kuitenkin hyvältä saada kirjoitettua ylös edes murto-osa niistä ajatuksista, joita tänä käännekohtana, vuoden vaihtuessa mietin. En tee lupauksia, sillä tunnetusti ne eivät pidä. Sen sijaan päätän pohtia jatkossakin tärkeitä asioita, vaikka se välillä tekisikin kipeää. Toivon niin itselleni kuin muillekin pohdiskelevaa, mutta parempaa uutta vuotta 2014!