Nyt se on ohi. Kaikki niistä. En osaa edes sanoa, miltä nyt tuntuu. On niin epätodellista, että puolen vuoden stressi, jännitys, ahdistus ja ennenkaikkea loputtomalta tuntunut puurtaminen on viimein ohi. Tiistaina matkustaessani Jyväskylään viimeiseen kokeeseen, olivat ajatukseni jo puolta vuorokautta edellä: miltä tuntuu kun kaikki on todellakin ohitse? Kotimatkalla hymyilin.
Vaikka olotila on helpottunut, tunnen myös paljon kaikkea muutakin. Ehkä päällimmäisenä on uupumus. Viimeiset viikot, jotka käytin lukemalla Jyväskylän artikkeleita, tuntuivat suorastaan kidutukselta. Jokainen tunti ja jokainen minuutti tuntui loputtomalta. Keskittymiskykyni on ollut ihan nollassa ja se on tuntunut pelottavalta. Vaikka kuinka yritin keskittyä ja tehdä lukemisesta mielekästä, huomasin jatkuvasti vain tuijottavani tyhjyyteen. Aivot olivat kerta kaikkiaan irtisanoutuneet yhteistyöstä ja mieleni oli yhtä kaaosta.
Tiedän, että tein kaikkeni tämän vuoden kokeissa. En olisi fyysisesti pystynyt parempaan valmistautumiseen. Kuitenkin jossain mieleni sopukoissa toivoisin, että olisin osannut vielä paremmin, vielä enemmän. Ehkä tästä voi jo päätellä, että toiveet eivät ole nyt kovin korkealla. Sen enempää en kuitenkaan halua itse kokeista puhua: ne oli mitä oli, tein parhaani ja se riittää siihen mihin riittää. Tällä hetkellä yritänkin parhaani mukaan rakentaa itselleni sellaisen tasapainon tämän asian kanssa. Suurin haaveeni on ollut jo pitkään opiskelupaikan saaminen ja minun on todella vaikeaa hyväksyä sitä, etten ensi vuonnakaan saa opiskella täyspäiväisesti. Yritän kuitenkin sietää senkin mahdollisuuden ja ajatella, että tuleva vuosi voi sitten tuoda mukanaan jotain ihan muuta. No joo, tämä nyt kyllä tuntuu aika tekopyhältä. Oikeasti tiedän, että olen aivan rikki sitten heinäkuussa kun tulokset tulevat. Valitettavasti se vain merkitsee minulle niin paljon.
Yhdestä asiasta olen ihan varma ja se on se, ettei ylenmääräinen murehtiminen paranna asioita ollenkaan. Tietysti nyt tuntuu ristiriitaiselta ja välillä tekisi mieli huutaa ja itkeä itsensä tainnuksiin. Mutta toisaalta pitäisi olla ylpeä siitä, miten paljon olen jaksanut tänäkin keväänä tehdä. Se kun ei ole mikään itsestään selvyys. Ei siis liene mikään ihme, että olo on tällä hetkellä hyvin ristiriitainen. Uskon, että stressistä palautumiseen menee aika kauan, eikä se varmaan ole ihan helppoakaan.
Eilen tajusin ensimmäisen kerran, että todellakin pitkästä aikaa saatan käydä ulkona, eikä minun tarvitse ajatella jatkuvasti niitä pöydällä odottavia artikkeleita. Aamupäivällä kävin pitkästä aikaa lenkillä, ja vaikka juokseminen tuntui todella raskaalta pitkän tauon jälkeen, oli se silti sen arvoista. Se vapauden tunne! Iltapäivällä lähdin kaupungille ja kävellessäni kauniisti kukoistavassa koskipuistossa, en voinut estää hymyn nousemista kasvoilleni. Jennin kanssa kahvittelu oli todella parasta terapiaa tämän kevään päätteeksi. Olemme molemmat käyneet taas sellaisen lingon läpi, että vertaistuki on enemmän kuin paikallaan.
Tänään ja huomenna istun vielä kassan takana iltavuorossa, mutta maanantaina alkaa ihana kymmenen päivän kesäloma. Tänä kesänä suurin tavoitteeni on relata. Haluan nähdä ystäviä ja juhlia, sekä vastapainoksi nukkua ja rentoutua mökillä ja kotona. Tiedän, ettei tavoitteeni ole minulle ihan helppo toteuttaa, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Mutta aion todella tehdä parhaani!
Sekava postaus loppuu tähän, toivottavasti pysyitte edes jotenkin mukana mieleni kiemuroissa. Tämä on nyt kuitenkin aika rehellisesti kaikki se, mitä näin reilu vuorokausi viimeisen kokeen jälkeen ajatuksissani pyörii...
Upeita ja aurinkoisia päiviä kaikille, ja erityisesti niille, jotka ovat joko saaneet luku-urakkansa tältä keväältä päätökseen tai viettävät vielä viimeisiä hetkiä pääsykoekirjojen äärellä. Ollaan armollisia itsellemme ja kannatellaan toinen toisiamme!
torstai 5. kesäkuuta 2014
tiistai 6. toukokuuta 2014
Puita ja hermoromahduksia
Tunnit, päivät ja viikot vierähtävät nyt jollain supernopeudella. Enää viikko tämän vuoden tärkeimpään ponnistukseeni, jota varten olen puurtanut koko pitkän kevään. Viime viikolla toivotinkin tervetulleeksi vanhan ystäväni paniikin. Vappupäivä kului kuin sumussa, sillä koko pitkän päivän tärisin kauttaaltani ja nieleskelin itkua. Yksikään tehtävä ei mennyt oikein, eikä minulla ollut enää voimia mihinkään. Kaikki tuntui täysin turhalta ja arvottomalta, ja häpesin jo valmiiksi sitä heinäkuista päivää kun saan tietää, etten pääse taaskaan sisään. Ja vaikka kuinka yritin taistella tunnetta vastaan, en mahtanut sille mitään vaan romahdin täysin sen alla.
Vähän samat tunnelmat seurasivat taas eilen, kun oli valmennuskurssimme kenraalikoe. Viisi tuntia meni kuin hujauksessa ja tuloksena oli kesken jäänyt koe sekä kasa aivan idioottimaisia virheitä. Tunsin itseni jälleen täydellisen epäonnistuneeksi, ja kirjastolle lähteminen tuntui suorastaan ajanhukalta. Mitä järkeä tässä enää on? Jos en pärjää edes kenraalikokeessa, niin kannattaako edes yrittää itse pääsykoetta? Turhautumisesta huolimatta survoin kokeen ja vastaukset laukun pohjalle ja jatkoin artikkeliprojektiani. Kai tässä on kuitenkin pakko yrittää.
Tänään oli ihan yhtä lailla epäonnistunut päivä. Yritin laskea kenraalikokeesta ne kohdat, joita en ehtinyt kokeessa tehdä ja kuinkas ollakaan, ne tuntuivat menevän kaikki väärin. En voi käsittää, miksi taas tuntuu siltä, etten osaa yhtäkkiä edes yksinkertaisimpia laskuja. Mokailen mitä typerimmissä kohdissa, eikä oikeita vastauksia näy paperilla vaikka kuinka pinnistäisin. Kurjaakin kurjempaa on se, että monet tuntuvat uskovan ihan täysin sisäänpääsyyni. Ei siinä mitään, totta kai on ihanaa saada tukea ja kannustusta. Asia vaan ikävä kyllä näyttäisi olevan niin, että 1) en taidakaan olla ollenkaan niin vahvoilla kuin moni luulisi ja 2) vaikka laskut välillä onnistuisivatkin tai ainakin asiasisällöt tuntuisivat olevan selvillä, kukaan ei voi luvata sisäänpääsyä. Se kun riippuu lopulta niin monesta muustakin asiasta kuin omasta osaamisesta, niin tylsältä kuin se kuulostaakin.
Kuten ehkä voi rivien välistä lukea, valmistaudun tässä henkisesti siihen, että ensi syksy tulee olemaan yhtä tyhjä kuin edellinenkin. Tiedän, ettei näin saisi ajatella nyt kun kokeeseen on enää näin vähän aikaa. Jotenkin vaan olen tosi kurjilla fiiliksillä tällä hetkellä ja tekisin mitä vaan että voisin tuntea osaavani edes jotain.
Vaikka mieleni on nyt musta ja tulevaisuus tuntuu epävarmalta, on kuitenkin yksi asia, mikä auttaa jaksamaan: kevät. Artikkeleita lukiessani olen samalla seurannut ikkunasta, kuinka kevät näyttää jälleen kyntensä harmaalle maisemalle. Terassilla istuessa aurinko polttaa farkkujen läpi polviin jäljet ja paperit kuorruttautuvat siitepölyllä. Yhtenä päivänä ilahduin suunnattomasti huomattuani koivussa silmut ja samana päivänä kuulin mustarastaan. Keväällä on outo voima näyttää kaikesta parhaimmat puolet, ikään kuin kaikki syntyisi aina kerran vuodessa uudestaan. Kaikki on mahdollista ja edessä on pitkä kesä täynnä uutta arvaamatonta. Eräs viisas ihminen sanoi minulle kerran, että keväällä minun itseni ei tarvitse ponnistella ja yrittää väkisin olla onnellinen, kevät tekee kaiken puolestani. Kylvämme työmme siemenet syksyllä ja keväällä saamme vain korjata sadon ja nauttia sen hedelmistä. Ajatus tuntuu rauhoittavalta, sillä olen huomannut stressaantuvani keväällä juuri siitä, että kukkaan puhkeava luonto tavallaan vaatii minultakin energisempää otetta elämään.
Ehkä siis pitäisi muistaa, että maailma todella ei lopu ensi viikon tiistaihin. Kevät jatkuu, aurinko paistaa ja luonto herää. Mikään ei karkaa tai katoa, vaikka epäonnistuisinkin. Mutta silti, en vain jaksa kestää sitä ajatusta, että saan heinäkuussa taas hylkykirjeen. Niin monta kuukautta olen tehnyt töitä mielessäni vain tämä yksi päivä, ja nyt kun sen aika on, niin tulenko mokaamaan sen täysin? Aika näyttää. Nyt ei kai auta muu kuin yrittää taas kerätä itsensä pala palalta ja suunnata kohti viimeisiä lukupäiviä nauttien siinä sivussa kevätauringosta sen minkä voi.
Aurinkoista viikkoa!
maanantai 21. huhtikuuta 2014
Pääsiäinen
Kaikista eniten kevään tulosta minulle kertoo (omien synttäreitteni lisäksi tietenkin) pääsiäinen. Vaikka ajankohta vaihteleekin vuodesta toiseen, on se silti selvä merkki siitä, että kesää kohti ollaan todella menossa. Oli maassa sitten lunta tai jo vihertävä ruoho, pääsiäinen on aina tuntunut kevyeltä ja kirkkaalta juhlalta. Pienempänä muistan miten kivaa oli kun kouluviikko oli tavallista lyhyempi ja kiirastorstai tuntui aina maailman parhaalta perjantailta. Kotona odotti kasa kindermunia, rairuohoa keltaisine pehmotipuineen sekä paljon muita pääsiäiskoristeita, suuri osa itseni askartelemia.
Tänä vuonna parasta pääsiäisessä oli se, että sain muutaman päivän ajan olla ihan rauhassa. Sain määrittää vapaasti päiväohjelmani tai pikemminkin vähän löysätä tiukoista aikatauluista. Artikkelit seurasivat kyllä koko pyhien yli, niin paljon luettavaa vielä on, eikä pääsiäinen siksi tuntunut aivan samanlaiselta lomalta kuin joskus lapsena. Silti oli jotenkin todella vapauttavaa herätä aamulla silloin kun hyvältä tuntui, syödä erityisen hyvä aamiainen ja lukea sen jälkeen omaan tahtiin. Päiviä on rytmittänyt mukavasti yhteiset perheaskareet ja on tuntunut mukavalta tehdä lukemisen jälkeen jotain arjesta poikkeavaa yhdessä. Tällaisia aktiviteetteja ovat olleet muun muassa äidin tekemät margaritat (aika tujua tavaraa, mutta hyvää ja kesäistä!), minun leipomani ihanat turkinpippuri ja mariannebrowniesit, leffa, pyöräretki sekä Mahjong-pelin opettelu.
Tämä päivä poikkesi muista aikaisemmista sillä, että en lukenut koko päivänä ollenkaan. Päiväni oli aivan täynnä kaikkea muuta puuhaa ja vaikka artikkelit polttelivatkin päässä, pidin silti sormeni erossa niistä viimeiseen asti. Aamupalan jälkeen lähdimme äidin kanssa tuplajumppaan: ensin bodysteppiin ja sen jälkeen vielä bodybalanceen. Huomaa kyllä, että alan jo mennä tästä kaikesta stressaamisesta ihan sekaisin, otin nimittäin vahingossa ulkokengät sisäpelikenkien sijasta mukaan. Niinpä sitten hypin steppilaudalla kengissä, joissa on pohjassa pallo eli sellainen mekanismi, joka vielä erityisesti jumppauttaa jalan lihaksia kävellessä. Eipä ihme, että on kevään bodycombatit tuntunut raskailta, olen vaan ajatellut että kunto on tosi huono kun ei ole tullut niin paljon hypittyä viime aikoina! :)
Liikunta teki kyllä niin keholle kuin sielullekin hyvää ja sen kruunasi vielä kuntosalin sauna. Paluumatkalla nappasimme mummini kyytiin ja huristelimme kiireen vilkkaa kotiin. Isä oli sillä aikaa grillaillut meille syötävää ja mahat täynnä alkoi väsymys todella painaa. Kahvit ja browniet oli ihanaa nauttia ulkona lämpimässä auringonpaisteessa ja alkuillan auringossa olikin mukavaa loikoilla hetki kaikessa rauhassa. Loppuiltani kului rattoisasti valokuvia muokatessa ja sitten vielä takkien tuulettamisella ja vaatekaapin takki-inventaariolla. Tästä onkin hyvä alkaa taas uusi viikko astetta lähempänä kevättä!
Aurinkoista ja energistä viikon alkua porukat!
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Oodi laskuvihkolle
Muistatteko vielä tämän luomukseni viime syksyltä?
Tuolloin ajattelin, että tämä nahkakantinen painavahko vihko (tai pikemminkin kirja) imisi sisäänsä kaikki laskut tämän kevään ajalta aina pääsykokeeseen asti. Tällä viikolla tämän otuksen rajat tulivat kuitenkin yllättäen vastaan kesken kiihkeän kirjastoiltapäivän. Kotimatkalla jouduinkin siis poikkeamaan kirjakaupan kautta hakemassa pienen lisävihkosen loppukevään laskurutistusta varten.
Olen todella kiitollinen tuunaamani kirjan uskollisuudesta kuluneen kevättalven osalta. Se on kulkenut mukanani liki päivittäin vaihtaen laukusta reppuun ja repusta urheilukassiin ja urheilukassista takaisin reppuun. Lisäksi se on saanut kestää todella paljon fyysistä riepottelua käännellessäni ja väännellessäni sitä milloin mihinkin suuntaan. Ennen kaikkea kirja on saanut kokea myös aikamoisia tunnekuohuja kun olen etsinyt vimmoissani jotakin tehtävää sivuviidakon uumenista sekä tuskaillut tekeillä olevan laskun kanssa.
![]() |
| Näitä riittää. Perus korrelaatiotehtävä nelilaskimen toiminnoin. |
Tavallaan oli helpotus saada kirja täyteen, sillä ainakaan yrityksen puutteesta ei voi nyt syyttää jos sisäänpääsy ei tänä(kään) vuonna osalle kolahda. Toisaalta aika tylsä juttu on se, että joudun jokatapauksessa kuljettamaan tätä kirjaa mukanani edelleen joka päivä. Siinä kun on kaikki tähänastiset tehtävät, joita kuitenkin tulen tarvitsemaan erinäisissä yhteyksissä. Enkä yhtään liioittele sanoessani, että tämä opus kyllä painaa. Ja mikä hassuinta, tuntuu kuin se olisi tullut koko ajan vain painavammaksi, vaikkei sen väliin muuta ole tullutkaan kuin lyijykynälaskuja. Ehkä se on se tunnelataus, joka tähän koko projektiin liittyy, mikä lisää jokaisen laskun painoarvoa ja muuttaa kaiken niin raskaaksi kantaa.
Ensi viikko alkaa nyt siis uuden vihkon kanssa. Tässä vaiheessa kevättä alkaa taas tuntua, että aika on todella kortilla ja tekemistä riittää loputtomiin. Alkaisi ehkä olla aika keräillä koottuja tietoja yhdeksi mielekkääksi kokonaisuudeksi samalla kuin valmistautuminen viimeiseen rutistukseen lähestyy. Tulevalla viikolla on tiedossa paljon haasteita sisältäen muun muassa valmennuskurssin välikokeen sekä jo melkein tavaksi tulleen synttärilahjani, nimittäin artikkelikokoelman. Ei kun siis uusin voimin kohti tulevaa!
P.S. Taas tylsä opiskelupostaus, I know. Mutta tätä elämäni tällä hetkellä on, sille vaan ei voi mitään. Ja halusin kuitenkin kirjoittaa kiitokseni hyvin palvelleelle kirjalleni, oli se sitten kuinka typerää tahansa :)
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
Perus dagen efter –sunnuntai
Jostain syystä tunnen aina bilettämisen jälkeisenä päivänä suurta tarvetta puuhastella kaikenlaista. En malta jäädä sänkyyn makaamaan vaikka päätä särkisi ja huonovointisuus ja voimattomuus sitä vaatisi. Ehkä tunnen niin valtavaa ahdistusta siitä, etten kykene mihinkään älylliseen puuhaan, että minun on pakko tehdä jotain muuta ns. järkevää ikäänkuin kompensoidakseni tätä "menetettyä päivää". Tänäänkin olen taas saanut koko päivän hukutettua erilaisiin kotitöihin sun muihin. Lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen on mukavaa pestä pyykkiä ja tiskata astioita. Tämän lisäksi olin suunnitellut leipovani jotain hauskaa illaksi, mutta avatessani jauhokaapin, sain aikaan pienen katastrofin kun grahamjauhot levisivät pitkin kaappia ja lattiaa. (Pussi oli siis haljennut, minähän en tehnyt mitään, en tietenkään!) Joka tapauksessa siinä samalla totesin, että jauhojen pitäminen hauraissa pusseissa on suunnilleen yhtä tyhmää kuin lasiesineiden säilyttäminen lavuaarin reunalla. Lisäksi huomasimme, että noin kymmenestä jauhopussistamme vain pari kolme olivat enää päivämääräkelvollisia. Suurin osa oli vanhentunut (älkää säikähtäkö) joskus siinä vuosien 2005-2011 välillä. Tämä johtuu vain ja vain ainoastaan siitä, että 1) meillä leivotaan todella vähän ja todella harvoin ja 2) että isäni vihaa ruuan heittämistä pois, siis senkin mikä on ohittanut parasta ennen –päiväyksensä vuonna 2005.
Tiedän, ettei jauhot varmaan miksikään mene, jos ne eivät kostu ja jos niitä säilytetään hygienisesti. Mutta makuun ja koostumukseen tuo vanhentunut aines voi mielestäni kyllä vaikuttaa. Ryhdyin siis suureen jauhoinventaarioon alkaen siitä, että kilokaupalla jauhoja päätyi suoraan roskikseen (niin ja yritin säästää isää ajamalla hänet pois keittiöstä tämän toimenpiteen ajaksi). Kun olin lapsi, meillä säilytettiin jauhoja lasipurkeissa. Jossain vaiheessa tapahtui jotakin ja lasipurkit katosivat mystisesti kaappien perälle ja hylly täyttyi haparista pussukoista. Nyt sovimmekin, että lasipurkit palaavat jäädäkseen. Homma jatkui siis purkkien tiskaamisella ja huolellisella kuivaamisella, minkä jälkeen halusin tuunata omaperäisemmät etiketit kuin pelkät tarralaput purkkien kylkeen. Seuraavaksi etiketit kiinni ja eikun jauhot pöllyämään pitkin keittiötä epätoivoisessa yrityksessä saada kaikki osumaan lasipurkin sisään. Lopputulokseen olin kuitenkin ihan tyytyväinen, purkit näyttävät nyt tältä:
Nyt sitten kelpaakin leipoa! Iltaohjelmassani olikin siis juustovoisarvien leipomista ja tällaisia niistä lopulta tuli:
Nam, mitä herkkua!
Jospa sitä nyt, koko päivän puuhastelun jälkeen malttaisi hetken aikaa relata ennen muutaman tunnin päästä koittavaa uutta arkiviikkoa.
Tiedän, ettei jauhot varmaan miksikään mene, jos ne eivät kostu ja jos niitä säilytetään hygienisesti. Mutta makuun ja koostumukseen tuo vanhentunut aines voi mielestäni kyllä vaikuttaa. Ryhdyin siis suureen jauhoinventaarioon alkaen siitä, että kilokaupalla jauhoja päätyi suoraan roskikseen (niin ja yritin säästää isää ajamalla hänet pois keittiöstä tämän toimenpiteen ajaksi). Kun olin lapsi, meillä säilytettiin jauhoja lasipurkeissa. Jossain vaiheessa tapahtui jotakin ja lasipurkit katosivat mystisesti kaappien perälle ja hylly täyttyi haparista pussukoista. Nyt sovimmekin, että lasipurkit palaavat jäädäkseen. Homma jatkui siis purkkien tiskaamisella ja huolellisella kuivaamisella, minkä jälkeen halusin tuunata omaperäisemmät etiketit kuin pelkät tarralaput purkkien kylkeen. Seuraavaksi etiketit kiinni ja eikun jauhot pöllyämään pitkin keittiötä epätoivoisessa yrityksessä saada kaikki osumaan lasipurkin sisään. Lopputulokseen olin kuitenkin ihan tyytyväinen, purkit näyttävät nyt tältä:
Nyt sitten kelpaakin leipoa! Iltaohjelmassani olikin siis juustovoisarvien leipomista ja tällaisia niistä lopulta tuli:
Nam, mitä herkkua!
Jospa sitä nyt, koko päivän puuhastelun jälkeen malttaisi hetken aikaa relata ennen muutaman tunnin päästä koittavaa uutta arkiviikkoa.
Tapaus viikonloppu
Koko pitkän viikon jaksoin tsempata lukemisen kanssa kun tiesin, että perjantai-iltana odottaisi jotain todella ihanaa. Kirjastohengauksen päätteeksi (tuntui taas, ettei mistään tullut mitään enkä pystynyt keskittymään) lähdin Tuulia vastaan asemalle. Liian pitkän tauon jälkeen nähtiin taas rauhassa ja saatiin viettää kunnon laatuaikaa yhdessä. Menimmekin siitä heti syömään yhteen lempiravintolaani Tampereella, Katmandu:hun. Yleensä paikka on aika autio ehkä syrjäisestä sijainnistaan johtuen, mutta perjantaina se oli kyllä ihan täynnä! Nautiskelimme siinä kaikessa rauhassa ihanista mauista ja juttelimme tietysti kaikesta maan ja taivaan väliltä. Syötyämme raahasimme täydet vatsamme hyytävän talviseen iltaan. Pujahdimme kahvila Valon lämpöön istumaan ja jatkoimme rupattelua siellä. Harmi kyllä, Valo menee perjantaisin jo kymmeneltä kiinni, ja "jouduimme" jatkamaan vielä matkaamme seuraavaan ja viimeiseen etappiin, Ravintola Artturiin.
Nautin taas kyllä joka hetkestä Tuulin seurassa, ja tuntui aivan hirveältä sanoa heipat taas vähäksi aikaa. Onneksi junat on keksitty ja puhelimet pelaa (jos osaisimme vaan vastata niihin toisen soittaessa).
Lauantaina ohjelmassa oli äiti-tytär –laatuaikaa, jota olin odottanut myös pitkin viikkoa. Aamupalan jälkeen hyppäsimme autoon ja huristelimme monen vuoden tauon jälkeen Ideaparkiin. Vietimme todella mukavan päivän shoppailun merkeissä ja mikä parasta, saimme olla ihan kahdestaan, rauhassa kaikilta ulkopuolelta tulevilta paineilta ja huolilta. Edelliset viikot ovat olleet meille molemmille aika raskaita, joten uskon pienen irtioton olleen täysin paikallaan.
Viihdyimme ostoksilla koko päivän ja kotona olimmekin vasta joskus viiden jälkeen. Sitten vaan äkkiä kahvit ja teet nassuun ja taas mentiin: lähdin vielä illalla juhlimaan Ellan synttäreitä ja pitkä päivä sai jatkokseen pitkän yön kun saavuin kotiin vasta neljän aikaan.
Takana on siis hyvin tapahtumarikas viikonloppu, taas kerran. Vaikka ohjelma on ollut todella mieluista ja rentouttavaakin, tuntuu tavallaan todella vaikealta orientoitua taas seuraavaan työviikkoon. Ahdistaa kaivaa huomenna kirjat esille ja kohdata taas se viime viikkojen suurin kysymys: mitä sitä oikein lukisi/tekisi? Onneksi huomisellekin on sentään jotain mukavaa, nimittäin laulutunti. Pienetkin irrottautumiset helpottavat kummasti oloa, vaikka toisaalta kyllä tunnen niistä lähes aina myös syyllisyyttä. Mutta ei tässä oikein muu auta kuin mennä rohkeasti kohti uutta viikkoa ja nautiskella vielä tänään vapaudesta parhaan mukaan. Pidetään peukkuja, että ensi viikko olisi lukemisen osalta parempi kuin tämä edellinen.
Mukavaa sunnuntaita ja energistä tulevaa viikkoa!
P.S. Tämä oli sadas postaukseni, ja sen kunniaksi olen tehnyt blogiin pientä pintaremonttia. Lisäksi suunnitelmassa on ehkä joitakin teemapostauksia. Kaikki palaute, ideat ja toiveet ovat edelleen tervetulleita!
lauantai 1. maaliskuuta 2014
Eight and a half hours of...
Töitä. Pitkästä aikaa vietin lauantaipäiväni kassan takana. Ja täytyy sanoa, että kyllä ihminen osaakin olla hassu: heräsin viime yönäkin jännittämään tulevaa työpäivää. Olin jo etukäteen päättänyt, että kaikki menee kuitenkin pieleen, en muista enää miten kassaa käytetään tai miten asiakkaille puhutaan, kaikki työkaverit suunnilleen mulkoilevat mua ja saan vielä päälle vatsataudin kesken työpäivän. Todellisuus oli tietysti aikalailla toinen. Ensinnäkin kaikki käytännön asiat sujuivat ilman mitään suurempia ongelmia ja muistin ihan hyvin kassakoneen toiminnotkin. Asiakkaat olivat enimmäkseen mukavia työkavereista puhumattakaan: kaikki kyselivät luku-urakkani edistymisestä ja moni tuli sanomaan että on tosi kiva nähdä mua pitkästä aikaa. Tuntui niin hyvältä huomata, että töihinpaluuni on noteerattu ja että sitä ei pidetä ainakaan ihan täydellisenä katastrofina. Kiitos kaikki, musta oli aivan ihanaa nähdä teitä!
Mutta se pelko, se on aivan järkyttävä. Olen ihan uskomaton stressaaja ja jännittäjä. Lamaannun ihan täysin kun jotain uutta tai erilaista on tapahtumassa. En pysty nauttimaan elämästä tai olostani vaan ajatukseni pyörivät jatkuvasti tulevassa. Se on ihan tyhmää, mutta pelkään vaan niin hirveästi epäonnistumista. En kestä sitä, että joku on minuun pettynyt puhumattakaan siitä että itse saan olla omaan toimintaani tyytymätön. Ja taas toisaalta, äitini huomautti mulle eilen, että tämä kaikki johtuu vain siitä, että mulla on aivan kohtuuttomat odotukset itseäni kohtaan. Eihän kukaan ole täydellinen, eihän? Ja kai kaikki tekevät virheitäkin?
Ja oikeastaan tämä sama ajattelumalli pätee myös pääsykokeisiin. Olen nyt viimeisten viikkojen aikana huomannut, että keskittymiseni on ollut tosi huonoa. En vain kertakaikkiaan saa keskitettyä ajatuksiani selkeästi siihen, mitä olen tekemässä. Tai oikeastaan suurin ongelma taitaa olla se, etten oikein tiedä mitä olisi viisainta tehdä tässä vaiheessa. Oon jo laskenut niin paljon kaikenlaista, että nyt kun lasken tehtäviä uudestaan, alankin mokailla ihan perusasioissa. Ja se jos mikä saa mut paniikin valtaan! Ihan kamalaa, mihin mun kaikki taidot on valuneet? Apua, enhän mä pääse ikinä sisään tätä menoa...
Tämä erilainen viikonloppu tuli siis sillätavalla tilaukseen, että nyt ei ainakaan ole mahdollisuutta pohtia, että pitäisi olla lukemassa kun ei kerran sitä vapaa-aikaa mitenkään liikaa ole. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla Helsinkiin ihanan kummityttöni 1-vuotissynttäreille, joten sunnuntaikin kuluu ihan muissa merkeissä kuin lukemista stressaten. Sen sijaan maanantaina on jo pakko tarttua uudestaan laskimeen, tiedän itsestäni etten pysty sallimaan yhtään tämän pidempää taukoa. Ei nyt, kun kyseessä on todella haaveilemani opiskelupaikka. Hiukan tosin pelottaa, miten väsynyt olen maanantaiaamuna koko tämän härdellin jälkeen.
Tänä iltana aion sentään nauttia lasin viiniä ja vain olla, ja kääriytyä sitten hyvissä ajoin peiton alle. Mukavaa viikonloppua!
Mutta se pelko, se on aivan järkyttävä. Olen ihan uskomaton stressaaja ja jännittäjä. Lamaannun ihan täysin kun jotain uutta tai erilaista on tapahtumassa. En pysty nauttimaan elämästä tai olostani vaan ajatukseni pyörivät jatkuvasti tulevassa. Se on ihan tyhmää, mutta pelkään vaan niin hirveästi epäonnistumista. En kestä sitä, että joku on minuun pettynyt puhumattakaan siitä että itse saan olla omaan toimintaani tyytymätön. Ja taas toisaalta, äitini huomautti mulle eilen, että tämä kaikki johtuu vain siitä, että mulla on aivan kohtuuttomat odotukset itseäni kohtaan. Eihän kukaan ole täydellinen, eihän? Ja kai kaikki tekevät virheitäkin?
Ja oikeastaan tämä sama ajattelumalli pätee myös pääsykokeisiin. Olen nyt viimeisten viikkojen aikana huomannut, että keskittymiseni on ollut tosi huonoa. En vain kertakaikkiaan saa keskitettyä ajatuksiani selkeästi siihen, mitä olen tekemässä. Tai oikeastaan suurin ongelma taitaa olla se, etten oikein tiedä mitä olisi viisainta tehdä tässä vaiheessa. Oon jo laskenut niin paljon kaikenlaista, että nyt kun lasken tehtäviä uudestaan, alankin mokailla ihan perusasioissa. Ja se jos mikä saa mut paniikin valtaan! Ihan kamalaa, mihin mun kaikki taidot on valuneet? Apua, enhän mä pääse ikinä sisään tätä menoa...
Tämä erilainen viikonloppu tuli siis sillätavalla tilaukseen, että nyt ei ainakaan ole mahdollisuutta pohtia, että pitäisi olla lukemassa kun ei kerran sitä vapaa-aikaa mitenkään liikaa ole. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla Helsinkiin ihanan kummityttöni 1-vuotissynttäreille, joten sunnuntaikin kuluu ihan muissa merkeissä kuin lukemista stressaten. Sen sijaan maanantaina on jo pakko tarttua uudestaan laskimeen, tiedän itsestäni etten pysty sallimaan yhtään tämän pidempää taukoa. Ei nyt, kun kyseessä on todella haaveilemani opiskelupaikka. Hiukan tosin pelottaa, miten väsynyt olen maanantaiaamuna koko tämän härdellin jälkeen.
Tänä iltana aion sentään nauttia lasin viiniä ja vain olla, ja kääriytyä sitten hyvissä ajoin peiton alle. Mukavaa viikonloppua!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





















